Runo puhuu suoraan
Heräsin runouteen 28-vuotiaana, kun sain arvosteltavaksi Tuli & Savu -runouslehteen Sirkka Turkan (s. 1939) 10. kokoelman Nousevan auringon talo (1997). Kirjoitin kokoelmasta Kuoleman kaverina -otsikolla.
Turkan runot ovat yhä itselleni kuin lukisi toisen päiväkirjaa, pieniä elokuvia tai kirjeitä, jotka puhuttelevat suoremmin kuin mikään suorasanainen kertomakirjallisuus.
Yli 10 kielelle käännetyn runoilijan tyyli kirjoittaa yhdistää arkisen puheen, ikuiset aiheet ja musiikillisuuden.
Runoissa on toistoa, rytmiä ja aiheen sommittelua, kuten sävellyksissä. Turkka on kuin runouden Jorma Panula, osoittautunut niin sanotuksi kirjailijoiden kirjailijaksi ehkä siksi, että kaikesta välittyy tosi kokemus, rehellinen tunne, ei välttämättä ylevä, vaan välitön.
Runoilija on aina arvostanut paljon käytännön fyysisiä töitä, mikä näkyy runoissa, samaten kuin (populaari)kulttuurin seuraaminen.
Eläimet yhdistetään Turkan runouteen aina, ja ne ovat tunteiden peilaajina tärkeitä, kuten kuolema voimakkaan elämäntunnon vastakohtana.
Minulle Turkan runot kertovat ihmisen mahtumattomuudesta annettuihin rooleihin, ihmisenä olemisesta ikuisena tarkkailijana, orpomaisena yhtä hyvin kuin riehakkaana ja mahdottomana.
82-vuotiaan kirjailijan kolme viimeisintä kokoelmaa Nousevan auringon talo (1997), Tulin tumman metsän läpi (1999) ja Niin kovaa se tuuli löi (2004) voi lukea monella tavalla. Itselleni ne ovat olleet tärkeitä jälkikäteen ajatellen ehkä eniten läheisen sairastumisen tuntojen pilkahduksina.
Sirkka Turkan teokset kirjastossa
Show more...
Tulin tumman metsän läpi
