Kunkku

Tuomas Kyrön Kunkku-romaani (2013) kääntää Suomen ja Ruotsin historialliset roolit ympäri. Se leikittelee hilpeästi kuin karnevalistinen museokierros, kantaa ottava satu, kehitystarina ja fanifiktio.

Vuonna 1947 syntynyt Pena, entinen Suomen kuningas, sopeutuu elämään sosiaalituilla, ja hänen elämänsä tulee dokumentoiduksi. Sillä kuninkaana ollessaan hän on osallistunut enemmän tai vähemmän kaikkiin keskeisiin historiallisiin tapahtumiin Suomessa.

Juoni on kuin yksi suuri, laajennettu vitsi, joka voisi päätyä teinien opetussuunnitelmiin, koska herättää samoja isoja kysymyksiä kuin ne lajit, joilla se leikittelee.

Historiallinen selostus on paikoitellen kuin takavuosien tv-huumorisarjasta Valehtelijoiden klubi: ”Maurizio Taneli Laajapää Parasiitti Penttinen perusti kuninkaallisen tenniskoulun vuonna 1743, ja siitä lähtien lajin mahtimaa on ollut Suomi.”

Kirjailija kääntää päälaelleen ja sotkee faktat ja fiktion, tunnetut ja tuntemattomat ihmiset.

Kadehtimiskunkku Suomi on saanut Ruotsin ja muidenkin arvostettujen maiden ominaisuuksia. Entinen kuningas ei haikaile äidin ja pääministerin kangistamaan edustuselämäänsä, vaan haluaa tavallista elämää. Epätavalliset hahmot elävät tavallisissa puitteissa.

Hauskuus syntyy yksityiskohdista ja kokonaiskuvasta.

Kunkku näyttää, että kaikki on mahdollista kuvitella uudelleen ja kuitenkin palauttaa perusarvoihin, kuten perheen merkitykseen.

Sävy on läpeensä tragikoominen, ja historiallinen ymmärrys lisääntyy.